Itkuvirsiäsi tilitä, ei niitä kukaan kuuntele.
Helsingin katuja astele, herraskansan lailla.
Kyyneliä vuodata, runoja lausu.
Sibelius, Aho, Leino, Edelfeltti, Järnefeltti,
Suomen eliitti, luomoissaan kuunteli
runoja naisen suurista suruista.
Hakivat he Paraskeen pirtistä innoitusta,
tarinoita ja lohdutusta.
Eihän koskaan salaisuuttaan paljastanut,
vaan ääntään sisällään kuunteli
eikä taitojaan unohtanut.
Yksinäisyyden loistaessa, tähtien saattelemana
kuulla voi hyminän hänen huuliltaan :
Illan tullen on ikävä-
ku ei kuulu kultajain,
ei helejä hertastain,
ei kuulu kottii tulla,
ei pilko pinolla puita,
ei kalka katoksen alla..
(Larin Paraske, Lesken laulut)
-Elisa Stenberg-
Larin Paraske oli siis inkeriläinen runolausuja ja suomalaisen kansanrunouden keskeinen henkilö. Häneltä on merkitty muistiin 1343 runoa. Sibelius ja Leino kävivät tapaamassa häntä tämän pirtissä. Järnefelt on myös maalannut hänestä muotokuvan. Lisää aiheesta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Larin_Paraske
Minua on aina kiehtonut Larin Paraskeen mystisyys. Ehkä voin löytää hänessä myös jotakin samaa kuin itsessäni. On myös sääli, ettei kaikki suomalaiset myöskään häntä tunne. Mielestäni hän on myös ehkä yksi kuuluisimmista naispuolisista runonlausujista, joita suomessa on. Näin olleen tämä runo on minun kunnianosoitukseni hänelle ja ehkä minun henkilökohtaisin runon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti